Nuorempana et sitä välttämättä ajattele: vanhenet joka ainoa hetki.

Koko maailmahan on sinulle auki. Etsit omaa tapaasi elää ja olla sinä. Voit pyrkiä eteenpäin ja ylöspäin elämässäsi ja yhteiskunnassa. Tai voit jäädä etsiskelemään ja vaeltelemaan, pitämään loputtomia välivuosia.

Jonakin päivänä havahdut: ihmisen elämä on hämmästyttävän lyhyt.

Olet vanhentunut joka päivä. Olet luontevasti luopunutkin jo paljosta. Olet kasvanut toisten hoivaamasta sylilapsesta huolehtimaan itse itsestäsi. Olet kadottanut uskosi joulupukkiin, olet siirtynyt koulusta kohti aikuiselämän tehtäviä. Vanheneminen merkitsee luopumista ja uutta kasvua. Me harjoittelemme sitä koko ikämme.

Iän myötä elämään hiipii uusia vastuita ja rajoituksia. Et ole enää yhtä vapaa lähtemään, yhtä nopea juoksemaan. Mutta varo, että et jää vain haikailemaan sitä, mitä ei enää ole. Silloin et voi tunnistaa uusia ilon aiheita.

Jos et suostu luopumaan, et tee itsellesi tilaa kasvaa ja kehittyä. Mieltäsi ja ajatuksiasi ei rajoita mikään, ellet tee sitä itse.

Ikä ei ole
vain numero.

Kun tunnistamme elämän rajallisuuden, voimme nähdä tarkemmin, mikä siinä on arvokasta.

Mikä sinua ilahduttaa, vahvistaa ja kantaa? Mistä olisi hyvä luopua? Mistä periaatteistasi et luopuisi hädän hetkelläkään? Mitä tehtävää ja annettavaa sinulla vielä on?

Vastauksistasi löydät ne asiat, joiden varassa on hyvä elää ja vanheta.

Nuoruus on lahja. Mutta vanheneminen on vielä suurempi lahja: ainoa mahdollisuutesi pysyä elossa ja kasvaa viisaammaksi.

Nuorempana et vielä tiennyt, että sisimpäsi ei katoa eikä vanhene olemuksesi vanhetessa. Sinussa asuvat samalla kertaa kaikki ikäkautesi.

Ikääntyminen on kuin nousisit kukkulalle. Näet elämäsi laajempana kokonaisuutena. Kun katsot sitä, olennainen kirkastuu. Voit toteuttaa tarkoitustasi kaikissa elämäsi vaiheissa.

Tämä teksti on julkaistu myös kolumnina Sevasmaailma-lehdessä kesäkuussa 2017.

Kuva @ Iina Åman