Kenelle hyvänsä voi oikeastaan tapahtua ihan mitä hyvänsä. Kun kohtaa itsensä tilanteessa, jossa mikään tavallinen tai menetetty ei välttämättä enää palaa, miten kerätä sirpaleista jotakin, jonka varassa voi elää?

Kun äkkiä on tyhjä käsi, särkynyt sydän, murentunut terveys tai romahtanut talous, onko pelastavaa oljenkortta olemassakaan?

Mielen myllerryksessä voi sinkoilla monenlaisia vaihtoehtoja – joskus ei ehkä yhtäkään. Selviytymisen patenttiratkaisuja ei ole. On kuitenkin parempia ja huonompia valintoja. Ainakin itseltään voi kysyä, mikä on parasta, mitä voin tehdä juuri nyt, tässä ollessani.

Joskus lohduttaa kanssakulkija: hän joka kuuntelee, hän joka tuo ruokaa, hän joka auttaa ratkaisemaan ongelmaa.

Joskus auttaa se, että pysähtyy kuuntelemaan sitä, mitä itsessä tapahtuu: miten suru tuntuu, miten kipu ajelehtii, miten etäisyyttä kertyy minuutti kerrallaan. Joskus auttaa se, että tarttuu senhetkiseen tehtävään ja tekee parhaansa, voimiensa mukaan.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (23.2.2021) kerrotaan vihreiden entisestä puoluesihteeristä, toimitusjohtaja Panu Laturista, joka ryöstettiin väkivaltaisesti Brysselissä joulukuussa 2019. Päähän kohdistuneen iskun seurauksena hän päätyi aluksi viikoiksi koomaan, sittemmin pyörätuoliin ja edelleen jatkuvaan kuntoutukseen.

Laturi taistelee palatakseen siihen elämään, jota vietti ennen iskua: hän haluaa vielä kävellä, hän haluaa palata siihen mihin elämä tuona joulukuisena iltana jäi. Vaikka hän fyysisesti siinä onnistuisikin – ja toivottavasti hän onnistuu – hän itse ei enää ole täysin samanlainen. Kokemukset muuttavat meitä aina, ja ne saavatkin muuttaa. Parhaassa tapauksessa oivallamme jotakin tärkeää, joka ilman kokemaamme olisi voinut jäädä havaitsematta.

Ehkä Panu Laturikaan ei olisi tullut koskaan kirjoittaneeksi muistiin niin syvästi ajateltua tunnuslausettaan:

”Elämän ei tarvitse olla ihmeellistä ollakseen ihmeellistä.”