Päätin siivota varaston ja lajitella tavarat. Hyväkuntoiset hyväntekeväisyyteen, tärkeät takaisin säilöön ja loput roskiin. Lajittelu on lopulta aika suoraviivaista. En ole keräilijäluonne. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
Jätin viimeiseksi tietyn matkalaukun. Se oli täynnä saamiani kirjeitä ja postikortteja. Olen säästänyt ne kaikki, vanhimpia vuosikymmenien ajan. Aioin jättää jäljelle vain tärkeimmät kirjeet ja kauneimmat kortit.
Työn jatkuessa aloin silmäillä viestejä. ”Hyvää joulua ja onnea uuteen kotiin!”. ”Onnea valmistumisen johdosta!” ”Pidetään, pidetään yhteyttä.”
Availin kirjekuoria. Äidin kirjeissä terveisiä puutarhasta, toisinaan leivontaohje. Mukana isän ottama valokuva ja niin hassu viesti, että oli vieläkin pakko nauraa ääneen. Kirjeitä ystävältä, jonka menehtyminen onnettomuudessa särki sydämeni. Kummityttären ihanat harakanvarpaat joulukorteissa.
Eletty elämä, menneet vuodet ja jo unohtuneet tapahtumat palasivat kirkkaana mieleen. Ihmiset, joiden kanssa jaettiin merkityksellisiä asioita.
Nyt kun kirjeet ovat vaihtuneet tekstiviesteihin ja surunvalittelut hoidetaan facebookissa, meille jää yhä vähemmän mitään käsin kosketeltavaa: valokuva-albumeita tai omakätisesti kirjoitettuja tervehdyksiä.

Muistanko
millainen maailma oli silmissäni,
kun olin kaksikymmentäkahdeksanvuotias?

Tulin ajatelleeksi tulevia vuosikymmeniä. Muistanko myöhemminkin, millainen maailma oli silmissäni, kun olin kaksikymmentäkahdeksanvuotias? Miten sytyttävää oli kasvaa ammatissa, solmia ystävyyssuhteita, rakentaa tulevaa elämää?
Muistanko elämän käännekohdat, ystävien onnelliset perhetapahtumat, surujen syvät viillot? Näenkö miten elämäni muovautui olosuhteiden ja omien valintojeni mukaiseksi? Ja miten merkityksellistä tässä kaikessa on ollut toisten ihmisten läsnäolo ja välittäminen?
Pakkasin kaiken takaisin matkalaukkuun, koska haluan muistaa.
 
Tämä teksti on julkaistu myös kolumnina Sevasmaailma-lehdessä joulukuussa 2014.
Kuva @ Iina Åman. Äitini äidille lähetetty kirje vuodelta 1941.