Vielä vuosi sitten tähän aikaan vallitsi ”vanha normaali”. Varauduimme talven juhlapyhiin. Kiiruhdimme, kokoonnuimme, järjestimme menemisiä ja tekemisiä. Odotimme päivien valostumista, kevään ja kesän tapahtumia.

Nyt on toisin. On hiljaisempaa. On uusi normaali, ja se on liian uusi tuntuakseen sopivalta elämältä. Ei tiedä lainkaan, mitä tästä vielä tulee. Epävarmuuden kanssa on hankala elää, koska meille on niin luontevaa elää eteenpäin, tulevassa. Ja kuitenkin tulevaisuus on aina ollut käsissämme vain usvaa, ei ehkä koskaan toteutuvaa.

Näinä hiljaisina kuukausina moni meistä on kääntynyt sisään päin. Kun on hiljaista, alkaa kuulla toisenlaisia ääniä. Niitä hiljaisimpiakin, jotka häviävät normaalisti hälyn ja arkimenon alle. Ehtii kysellä itseltäänkin kuulumisia. Mitä sinä silloin vastaat?

Kannatko yksinäisyyttä, taakkaa tai vanhaa kaunaa, joka vähentää onnellisuuttasi? Kaatuuko onnesi omiin odotuksiin? Särkyykö onni, jos vertaat itseäsi toisiin? Oletko jäänyt kiinni asioihin, joille et enää voi mitään? Joskus takerrumme ikävään, vaikka menneestä voisi poimia sen, jolla on todellista arvoa.

Venäläinen, vuonna 1818 syntynyt kirjailija Ivan Turgenev kuvasi onnen olemusta näin: ”Onnella ei ole huomista päivää; sillä ei ole eilistäkään; se ei ajattele tulevia; sillä on vain nykyisyys, eikä sekään ole kokonainen päivä, vaan silmänräpäys.”

Mihin olet tyytyväinen itsessäsi ja elämässäsi? Mistä olet kiitollinen ja kenelle? Mikä on arvokkainta, mitä sinulla on? Onko elämässäsi jotakin hyvää juuri tällä hetkellä?

Elämä on epätäydellistä, toisinaan vaikeaa ja surullistakin. Jos hyväksymme sen, ehkä huomaamme onnenkin, kun se on ulottuvillamme. Ei siihen niin pitkä matka ole. Vain silmänräpäyksen verran.