Voiko varjo olla kirkas? Niin kysyy maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalaisen Riitta-vaimo oopperassa Viimeiset kiusaukset. Arjen ja koettelemusten kuluttama Riitta elää viimeisiä hetkiään ja ihmettelee Paavolle näkyään, korkeita puita: ”Katso, tuuli ei heiluta niitä. Katso, ne muodostavat kirkkaita varjoja. Voiko varjo olla kirkas?”
Riitan elämässä tummaa varjoa oli riittämiin. Oli raatamista, pojan kuolema, mies joka saarnamatkalle lähtiessään vei perheen viimeisen leivän. Mutta Riittaa kantoivat vahvat tukipuut. Hän osasi kiittää siitä mitä oli, kirkkaasta järvestä, kotisaaresta ja siitä ”kun tyyntyy iltaan, ei tule halla”.
Meillä on tapana puhua ”harmaasta arjesta” ikään kuin se olisi vain varjoelämää, tasapaksua jolkotusta päivästä toiseen: vähemmän elämisen arvoista kuin juhlat tai loma-ajat.
Juhlapyhät tuovat vuodenkiertoon kaivattua lepoa ja korkeita hetkiä. Miten usein kuitenkin toteamme, että pyhien jälkeen onkin mukava palata tuttuun arkeen. Arki tuo elämään rutiinit ja raamit.
Joskus voimme kokea kipeän iskun, menettää taloudellisen turvan, rakkaimman ihmisen, oman terveyden. Menetyksen tuoma pimeä nostaa valoon sen, mikä on arvokasta. Jospa saisi vain palata niihin tavallisiin päiviin, joissa ei tapahtunut mitään erikoista. Voisi hoitaa arkiaskareita, kattaa pöytään yhtä monta lautasta kuin ennenkin. Saisi nauraa huolettomasti. Pitkästyä kaupan kassajonossa, koska aika tuntuisi loputtomalta.
Miten näkisimme arjen kirkkauden? Auttaisiko siihen huoneentaulu?

Sijaa vuoteesi: olet saanut levätä.
Tiskaa astiat: olet saanut syödä.
Imuroi: sinulla on koti.
Tervehdi: sinulla on naapureita.
Nauti ulkoilmasta: meillä on puhdas luonto.
Kehu ja kiitä: voit ilahduttaa toisia.
Halaa: joku tarvitsee sinun lämpöäsi.
Näe kirkkaita varjoja: muista pyhittää arkipäivä.

Tämä teksti on julkaistu myös kolumnina Sevasmaailma-lehdessä joulukuussa 2016.
Kuva @ Iina Åman